Kun lusikat loppuvat – mitä lusikkateoria oikeasti kertoo neurokirjosta

Mitä lusikat tarkoittavat – ja miksi ne eivät jakaudu tasaisesti

“Minulla ei ole enää lusikoita tälle päivälle.” Tämä ei liity ruokailuun, vaan energiaan. Lusikkateoria, jonka on kehittänyt Christine Miserandino, kuvaa sitä, miten rajallista jaksaminen voi olla. Ajatus on yksinkertainen: jokaisella on päivässä tietty määrä “lusikoita”, jotka edustavat käytettävissä olevaa energiaa, ja jokainen tehtävä kuluttaa niitä. Neurokirjolla – oli kyse autismista, ADHD:sta tai muusta neuroepätyypillisyydestä – samat arjen tilanteet voivat kuluttaa huomattavasti enemmän energiaa kuin neurotyypillisellä. Kaupassa käynti ei ole vain asioiden hoitamista, vaan aistiärsykkeiden tulva; sosiaalinen tilanne ei ole pelkkä keskustelu, vaan jatkuvaa tulkintaa ja säätelyä; työpäivä ei ole vain tehtäviä, vaan keskeytyksiä ja kuormitusta.

Ero ei ole tahdonvoimassa, vaan hermostossa. Aistit ovat tässä keskeisessä roolissa: valo, ääni, kosketus ja samanaikaiset ärsykkeet voivat kuormittaa jatkuvasti, vaikka mitään “erityistä” ei tapahtuisi. Tämä ei ole mielipide tai herkkyyskysymys, vaan fysiologiaa. Ja kun lusikat loppuvat, ne loppuvat. Ei siksi, että ihminen ei yrittäisi, vaan siksi, että kapasiteetti on käytetty.

Tietoisuus ei riitä – hyväksyntä näkyy siinä, miten lusikat huomioidaan

On helppoa ymmärtää ajatus tasolla, että ihmiset kuormittuvat eri tavoin. On helppoa olla tietoinen. Mutta jos mikään ei muutu käytännössä, tieto jää irralliseksi. Jos edelleen odotetaan, että kaikki jaksavat saman verran, tulkitaan vetäytyminen asenteeksi tai ajatellaan, että kyse on vain motivaatiosta, ollaan vasta tietoisuudessa – ei hyväksynnässä.

Hyväksyntä näkyy siinä, miten lusikat huomioidaan arjessa. Se näkyy siinä, annetaanko tilaa palautumiselle, hyväksytäänkö erilainen jaksaminen ilman jatkuvaa selittelyä ja luovutaanko oletuksesta, että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla. Usein kyse ei ole suurista muutoksista, vaan pienistä asioista: siitä, ettei kaikkea tarvitse jaksaa, siitä, että kuormitus otetaan todesta ja siitä, että ihmistä ei mitata jatkuvasti saman mittarin mukaan.

Myötätuntokuilu – miksi tätä on vaikea ymmärtää

Tähän liittyy myös myötätuntokuilu. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtämisen vaikeus ei ole yksisuuntaista. Neurotyypillinen ihminen ei välttämättä ymmärrä, miltä jatkuva kuormitus tuntuu, ja neuroepätyypillinen ihminen voi kokea, ettei hänen kokemustaan nähdä tai uskota. Molemmat toimivat omasta näkökulmastaan käsin, mutta ilman yhteistä kieltä syntyy helposti väärinymmärryksiä.

Tässä kohtaa lusikkateoria on enemmän kuin vertauskuva. Se antaa konkreettisen tavan selittää jotain, mikä muuten jää näkymättömäksi. Se auttaa ymmärtämään, miksi pieneltä näyttävä asia voi olla iso, miksi joku joutuu valitsemaan mihin energia riittää ja miksi palautuminen ei ole luksusta vaan välttämättömyys. Ja ehkä tärkein muutos on tämä: ei enää kysytä, miksi joku ei jaksa enemmän, vaan kysytään, miten maailma voisi kuormittaa vähemmän.

Lähteet:

• Christine Miserandino

• Autismiliitto

• Käypä hoito

• THL